Joulukalenteri - luukku 16

MAASTAKÄSITTELY - HUMPUUKIA?

Onneksi pikkuhiljaa hevosten omistajat ovat alkaneet arvostaa myös maastakoulutusta, eikä sitä enään pidetä "narunpyörityksenä" tai "luomuhömpötyksenä" vaan osana kokonaisvaltaista hevosen kouluttamista, jota sen pitäisikin olla, sillä se perustuu hevosen luontaiseen käyttäytymiseen ja toimii jokaisella hevosella, sen lopullisesta käyttötarkoituksesta riippumatta. Maastatyöskentely auttaa ymmrätämään hevosen kehonkieltä ja sitä kautta myös käyttämään omaa kehoamme niin, että hevonen ymmärtää meitä. Muuta yhteistä kieltä kun meillä ei ole kommunikointiin tämän ison ja herkän eläimen kanssa.

Hevosen olisi hyvä jo pienenä varsana osata kunnioittaa ihmistä siinä missä se laumassa kunnioittaa esim. vanhempaa hevosta. Hevosen koulutuksen peruselementtien tulisi olla kunnossa ennen ratsukoulutusta tai muuta käyttökoulutusta, näin saadaan toimiva suhde ja silloin myös työskentely ison eläimen kanssa on turvallista.

Maastakäsittely ei ole vain koulutustapa, vaan tapa, millätavoin hevosen kanssa joka päivä joka tilanteessa toimitaan, molemminpuolinen kunnioitus tekee yhteistyöstä turvallista, kivaa ja palkitsevaa sekä hevoselle että ihmiselle.

Maastakäsin työskentely auttaa siis myös ratsukoulutuksessa, kun asiat on selvät jo maastakäsin, on ne hevosen helppo oppia myös selästä. Näin saadaan hevonen myös kuuntelemaan paremmin ja oppimaan toivottuja asioita helpommin sekä luottamaan ratsastajaan yllättävissä tilanteissa, jonka jälkeen se on turvallisempi ratsastettava. Lisäksi maastakäsin työskentely oikealla tavalla vahvistaa ihmisen ja hevosen sidettä ja me ihmiset opimme ymmrätämään edes hiukan hevosen käytöstä eri tilanteissa... se siitä tekeekin mielenkiintoista että oppiminen ei lopu ikinä ja hevonen on se paras opettaja. (lähde; kalliomaantalli.fi)

Sitten vielä pikkuisen omia mietteitä asiasta.. Itse olen kyllä aiemmin luullut, että koko touhu tosiaan on aivan turhaa. Että se olisi ns. leikkiä hevoselle ja ihmisellekkin. Iitan tavattuani mielipiteeni kuitenkin muuttui aika jyrkästi. Iita oli ja on edelleen hankalin hevonen mitä olen koskaan käsitellyt tai ratsastanut, ihan vain sen kovan ja jääräpäisen luonteen takia. Se on vähän kuin murrosikäinen lapsi. Meidän yhteistyöstä ei yksinkertaisesti tullut yhtään mitään ennenkuin otin sen liinan käteen ja päätin juoksuttaa hevosen joka kerta ennen ratsastusta. Pikkuhiljaa uskalsin ottaa liinan pois ja kokeilla seuraako hevonen minua - ja seurasihan se viimein. Pian harjoiteltiin jo temppuja jne.

Voin vaikka vannoa, että jos en olisi alkanut tekemään niitä maastakäsin harjoituksia, ei ehkä Iita edes olisi tällä hetkellä minulla. Se oli aivan päästään sekaisin silloin, ja olin itse aivan toivoton asian suhteen. En voi käsittää että siitä on vain vuosi, tai puolitoista, kun en uskaltanut edes nostaa ravia Iitalla. Pelkäsin niin paljon, että se hevonen kimpoaa jonnekkin.. Ja nyt voin huoletta ratsastaa kaulanarulla.. Jotenkin epätodellista.

Ymmärrän kuitenkin ihmisiä, jotka sanovat, että heidän hevosensa eivät ole kiinnostuneita maastakäsin työskentelyistä. Eivätkä ne motivoidu edes herkuista!.. Olen nähnyt sellaisia hevosia, ja mielestäni sekin on ihan luonteenpiirteistä kiinni. Yleensä erittäin rauhalliset, hieman iäkkäämmät hevoset, sekä nämä opitusti avuttomat (katso) ovat niitä, jotka eivät kiinnostu "leikeistä". Voin kuitenkin olla onnellinen, kun minulla on näin upea hevonen! Niin innolla mukana aina joka asiassa, yrittämässä aina parhaansa ja enemmänkin.